sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Luonnonlahjakkuuksia.

Aloitin työt. Kokopäiväisenä. Täysin kahjoa, mutta mitäpä sitä ei ruusunpunaisien lasiensa läpi katsoessaan tekisi. Sain siis uuden vakituisen työn näinä keskiluokan kurjuuden päivinä ja tilaisuuteen piti tarttua. Aloitin helmikuussa. Blogin pitäminen vähän jäi. Työ on kiva ja olen selvinnyt, jotenkin.


 Kuva Lux-Helsinki -tapahtumasta. Lapsi oli silloin vielä pallona mahassa, mutta taideteos oli ajankohtainen.





Sitten asiaan.

Koiranpentu aloitti myöskin harjoittelemisen uudessa työpaikassa. Siitä tulee ehkä joskus, kun saan aikaiseksi ja rahat riittävät, ihan oikea terapiakoira palvelukeskukseen. Ja se on luonnonlahjakkuus, voi tottavie. Pentu, joka oikeasti elää hyppiäkseen ihmisten päälle ja puree leikkimielisesti kaikkea, koska rakastaa suullaan, ei hypi kenenkään päälle työpaikassani osastoilla. Se tervehtii kohteliaasti ja asettuu lähelle. 
Menee tervehtimään asukkaita ja toimii henkilökunnan terapeuttina. Puree vain minua, kun kuntosalilla harjoittelen sen kanssa rollaattorin kuljettamista, tai jumppapallon päälle hyppäämistä. Pentu kulkee kanssani vapaana kaikkialla ja tottelee. 
Se ei vedä remmissä koskaan, kun asukas taluttaa sitä Helsingin kantakaupungin virikkeitä pursuavassa puistossa. Pentu jopa odottaa kohteliaasti kättä nielaisematta, että sille annetaan salaa makupaloja pöydän alta aamiaispöydästä, vaikka kotona ryysii täysillä kollaamaan lapsen kädet heti, kun ne laskeutuvat vähänkään pöydänreunan alapuolelle. 

Hei, se on vasta 9 kuukautta. Kuka sen on kouluttanut? Se osaa luopua, tulla luokse ja seurata. Muistan käyneeni sen kanssa vissiin kahdesti treenihallilla. Muuten se on lähinnä kulkenut vahingossa mukana lenkeillä vapaana hulmutellen. Hyvä, kun olen edes muistanut hoitovapaa-dementiani aikana, että vahingossa ostin koiranpennun.


Kuvassa koiranpentu ensimmäisenä iltanaan meillä.


Lapsi aloitti päiväkodin. Se on siellä luonnonlahjakkuus. Jotenkin viimeisten hoitovapaalla viettämieni aivottomien päivien myötä olin täydellisen valmis käyttämään kaikki tekosyyt hyväkseni, saadakseni itkeä vollottaa omaa kurjuuttani ainakin kaksi ensimmäistä työviikkoa. Vaan mitä tekikään lapsi? Sopeutui. Sopeutui niin hyvin, että en saanut sitäkään tekosyytä. Välillä lapsi juoksee karkuun, kun menen häntä hakemaan iltapäivällä päiväkodista. Aina päivä on mennyt hyvin. Joidenkin mielestä ainainen hyvin meneminen saattaisi olla epäilyttävää, mutta minä uskon sen, koska tiedän lapsen olevan varsin mutkaton tyyppi. Ketähän sekin on perinyt? Vanhempansa ovat kumpikin varsin temperamenttisia, että tiedä sitten siitä mutkattomuudesta.

Ei se päiväkotikaan siis ole mikään paha paikka pienelle lapselle. Edes vasta vähän yli 1-vuotiaalle.


Ja nuo kaksi yhdessä. Voi apua mitä ihanuutta. Tänään vakoilin niitä vaivihkaa, kun lapsi oli löytänyt keittiöstä korkeareunaisen mittapurkin, jonka sisään mölisi joitain omia höpötyksiään. Tiedättehän, että ääni kuulostaa hassulta, kun puhuu purkkiin. Koiranpentu juoksi lapsen perässä päätään puolelta toiselle väännellen, pomppi häntää heilutellen ja nuoleskeli välillä lapsen poskea. Jos koira osaisi nauraa, pentu olisi nauranut. Lapsi kikersi nauruaan ja molemmilla oli kivaa.


Lapsi taluttaa rattaissa istuessaan koiranpentua. Se pitää kiinni fleksistä tai remmistä, kumpi nyt sattuu mukana olemaan. Koiran vaihtaessa puolta, lapsi vaihtaa talutuskättä ja osaa jo käskyttää reippaasti, että "Mennään!". En ehkä kestä, kuin liikkiksiä. Ja koiranpentu ravaa nätisti rattaiden vieressä, eikä höyryä nenänsä perässä tien reunan pusikoissa, kuten tuon ikäiset koiranpennut yleensä.


Sitä minä vaan, että kun koti on kaaos, mun elämäni aikataulut ovat yhtä kaaosta ja töissä olen kuuluisa siitä, että en muista ikinä mitään ja kalenterini on täynnä post-it -lappuja, koska riveille ei enää mahdu tekstiä, niin miten ihmeessä noi kaksi elävää olentoa mun ympärilläni elävät täydellisen harmonian kuplassa ja ovat aina tyytyväisiä? 
Vai onko mulla vaan mennyt muisti, kun unohdan ne huonot hetket?


Kuva viime kesältä Suomenlinnasta. Arvatkaa odotanko jo kesälomaa? Oon aika väsynyt. Tai okei, valehtelin. Oon niin väsynyt, etten muista edes millaista elämä oli, kun kahvi piristi aamuisin. Tai päivisin. Tai iltapäivisin.



Todennäköisesti mulla on mennyt muisti. Seuraava kuva todistaa sen.



Kuvassa pieni krokotiili huutaa ja karjuu lättynä lattialla, kun kokeiltiin uutta pukua, joka hankittiin päiväkodin naamiaisia varten. Tämän(kin) huutolättyraivarin olin unohtanut. Ja myös sen, kuinka söpöltä se krokotiili näytti sen raivarin jälkeen, kun itku vaihtui hymyyn.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti